sunnuntaina, joulukuuta 23, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 160

Dancer in the Dark (Tanska-USA-Ranska-Suomi-Saksa-Alankomaat-Suomi-Britannia-Norja-Islanti 2000), ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier, kuvaus: Robby
Müller, Mark Bell, musiikki: Björk, pääosissa: Björk (Selma), Catherine Deneuve (Kathy), David Morse (Bill), Peter Stormare (Jeff). Tuottaja: Vibeke Windeløv.

Onko tämä valintani tanskalaisen Lars von Trierin paras ohjaustyö? Se häikäisi, kiihotti, jopa raivostutti, mutta nyös lumosi. Tämä on elokuvataidetta, hyvä herrasväki.
Siltä alkaa vaikuttaa, vaikka Dogma-vaiheetkin läpikäyneen von Trierin kansainvälinen läpimurtoelokuva Breaking the Waves voisi olla se paras 1990-luvulta tai sitten 2000-luvun muista von Trier -elokuvista ainakin Dogville (2003) ja miksei Melancholia (2011). Von Trierin varhaisista töistä Europa 1980-luvulta jo osoitti, mikä mies aikoo valloittaa eurooppalaisen, jopa globaalisen taiteellisen elokuvan tulevina vuosina. Mutta Antichristia (2009) en kyllä kelpuuttaisi von Trierin parhaiden elokuvien joukkoon. Ylilyönti se on, ei voi mitään.
Dancer in the Dark kuvaa musikaalin keinoin tshekkityttö Selmaa (Björk), joka matkustaa Yhdysvaltoihin etsimään amerikkalaista unelmaa. Selma on köyhä yksinhuoltajatyttö, joka on menettämässä näkökykynsä. Lars von Trier on ajoittanut elokuvansa tapahtumat 1960-luvulle, jälkeen tshekkiläisen Milos Formanin Mustaa Pekkaa ja Vaaleaverikön rakkautta, mutta ennen Tshekkoslovakian miehitystä. Raaka neuvostoinvaasio pakotti Formanin ja kumppanit loikkaamaan Yhdysvaltoihin. Selman loikka on muuan pieni episodi tavallisen tshekkinaisen elämässä.
Yhdysvalloissa Selma ei näytä löytävän unelmaa, jota kaikki tavoittelevat, niin kanta-asukkaat kuin maahanmuuttajat. Onko amerikkalainen unelma sittenkin myytti, joka alkoi rapistua 1960-luvulla? Vai onko kysymys siitä yksilön oman onnensa ja tiensä tavoittelusta, josta kaikki aina puhuvat.
Selmalle tehdastyö tuottaa vaikeuksia, hän rikkoo tärkeän koneen ja saa potkut. Ihailijaansa Jeffiä (Peter Stormare) Selma ei ehkä enää näe sokeutumisensa tähden, mutta tuota ihmeellistä hymyä melkein kaikkeen tyytyvä tshekkityttö varjelee. Toinen Selmasta kiinnostunut mies on Bill (David Morse), jolle on pakko analysoida amerikkalaisen filmimusikaalin hienouksia. Selma rakastaa amerikkalaisia musikaaleja, mutta hän ei katso niitä koskaan aivan loppuun.
Mutta mitä mieltä Selman harrastuksesta on eräänlainen huolehtija (Catherine Deneuve), jonka ranskalaisen näyttelijän Lars von Trier lienee valinnut elokuvaansa 1960-luvun musikaaliklassikon Cherbourgin sateenvarjojen tähden. Kyllä von Trier elokuvahistoriansa tuntee.
Kiinnostavaa Dancer in The Darkissa on päähenkilön Selman ristiriitaisuus. Tai voisiko sanoa, että ohjaaja sekä rakastaa että vihaa tshekkityttöä. Hän vihaa Selman hymyä, mutta rakastaa sitten Selman lahjakkuutta laulujen tulkitsijana. Joissakin arvioissa puhuttiin jopa Lars von Trierin naisvihasta, mutta olisikohan sittenkin perimmiltään kysymys luonnekuvauksen monimielisyydestä ja naiseuden eri variaatioista.
================================================================================================
Dancer in The Dark on elokuvatyönä aivan upea, siis kaikessa visuaalisessa ja teknisessä loistossaan. Lars von Trier hyödyntää elokuvassa dogma-linjauksia ja yhdistelee Selman tarinaan amerikkalaisen filmimusikaalin parasta perinnettä. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys musikaaliantologiasta, vaan von Trier käsittelee ennen niin kukoistanutta amerikkalaista lajityyppiä miten itse tahtoo.
Von Trier rikkoo lajityypin kliseitä, mutta suo kohta jo musikaalille kaiken mahdollisen ihailunsa. Von Trierille ominaisesti amerikkalaista yhteiskuntaa kuvataan suurpiirteisesti. Historiakin elää ja pulppua ikään kuin von Trierin hyppysten luovassa ja taiteellisessa käsittelyssä. Ja ajatellanpa kohtausta, jossa Selma laulaa "My Favourite Thingsin". Kuka muistaa missä kuolemaan viittaavassa paikassa se tapahtuu?
Tekniseltä puolelta kannattaa mainita musikaalikohtausten toteutus. Tiettävästi Lars von Trier on kuvannut ne - kymmenillä pienillä digikameroilla. Selman laulaessa fiktio muuttuu todeksi, sillä kukaan muu kuin vain Björk pystyy tulkitsemaan ne samalla intensiteetillä. Ja äänen skaalan muutokset, leikittelut, variaatiot! Voi hyvä Jumala, minkä ihmeen Björkissä saimme.
Tämä tuli todistetuksi 8.9. 2000 Helsingin Kluuvikadun Maximissa, jossa Dancer in The Dark sai Suomen ensi-iltansa. Ihailijoita löytyi, niin Björkin kuin pohjoismaisen elokuvan ehkä luovimman ohjaajakyvyn Lars Von Trierin, mutta näytöksestä poistui myös ristiriitaisissa tunnelmissa eläviä katsojia. Se nyt oli varmaa, että von Trier ei jättänyt ketään kylmäksi - ei silloin vieläkin toimivassa Maximissa, eikä uusien töiden johdosta tulevina vuosina.
================================================================================================
Kirjoitan tämän artikkelin aihiota elokuun puolivälissä Turkin Analyan 40 asteen kuumuudessa. Lähdin matkalle samana päivänä, kun omaperäinen islantilainen laulaja ja säveltäjä Björk esiintyi Helsingin Flo-festivaaleilla. Voin vain kuvitella tunnelman, kun Björk oli tuonut esiintymislavalle Biophilia-projektinsa, jonka taustapiruna on toiminut tähden ihailema brittiläinen luontoguru Sir David Attenborough. Netistäkin ladattavan (onko ilmaista vai... en ole rohjennut kokeilla) projektin luontomateriaali on koottu BBC:n valtavasta arkistosta.
Jos Björkin on sanottu laulavan unenomaisessa visuaalisessa fantasiamaailmassa, niin myös Attenboroughin kertojan ääni ikään kuin ottaa haltuun luonnon, jonka ekologia on Björkinkin huoli. Nyt ei kuulemma olla traagisissa Dancer in the Dark-maailmoissa, vaan neonhiutaleet säihkyvät, Eyjafjallajökull-tulivuoren laava virtaa ja äiti-maan kuori repeilee. Ilmestyskirja. Nyt! Vai...

 

1 kommentti:

Liisu kirjoitti...

Nostan taas päätäni täältä "alamaailmasta", joka sijaitsee blogisi tekstien alla ja ilmoitan vain, että tällä hetkellä pidän Lars von Trieriä maallisena huippuna, mitä elokuvan tekijöihin tulee. Olen katsonut melkein kaikki hänen filminsä (niitä oli joku aika sitten oikein sarjana Ylen Areenalla). Ne ovat niin vaikuttavia, ettei minkään muun elokuvan kohdalla ole sattunut sellaista, että koko yö menee valvomiseksi jonkun niistä katsottuani. Ne kiehtovat, ovat julmia ja samanaikaisesti hellyttäviä ja kauniita.

Tämä on toinen kerta kun tuikahdan täältä näkyviin. Olen tänä iltana kulkenut jälkiäni tuonne menneisyyteen päin ja - täytyy tunnustaa - nolostunut tempauksistani. Pyydän anteeksi. Koetin sinne, missä olet toistanut puheitani, laittaa selitystä, mistä oikein perimmiltään on ollut kysymys. Oppia ikä kaikki, ei ole turha sanonta.

Olen kiitollinen tästä blogistasi. Hyvää joulua! Siitä on vielä rippeet jäljellä.