lauantaina, elokuuta 11, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 141

Wittgenstein (Wittgenstein, Britannia 1993) ohjaus: Derek Jarman, käsikirjoitus: Jarman, Terry Engleton ja Ken Butler, kuvaus: James Welland, pääosissa: Karl Johnson, Tilda Swinton, Michael Gough, John Quentin. Tuotanto: Takashi Asai, Ben Gibson/Challer Four Films/British Filminstitute/Bandung Production. 

Nähtyäni 12.11. 1993 HYY:n laatuelokuvateatteri Illusionissa brittiohjaaja Derek Jarmanin ehkä upeimman ja haasteellisimman elokuvan Wittgenstein, menin seuraavana päivänä Luddan toimitustamme lähellä olevaan perinteiseen kirjastoon ja etsin itävaltalaissyntyisen filosofin suomennetut teokset. Löysin "Loogisfilosisen tutkielman" "Tractatuksen", "Yleisiä huomautuksia" ja "Filosofisia tutkimuksia".
Muutaman päivän lukemisen jälkeen jouduin toteamaan, että en ymmärrä juuri mitään teksteistä ja Wittgensteinista, joka vaikutti viime vuosisadan alkupuolella ratkaisevasti loogisen empirismin kehitykseen. Lukemisen aikana mieleeni palasivat 1970-luvun alkupuolen illanistujaisten keskustelut Suomen elokuva-arkiston toimistotiloissa, Eteläranta nelosessa, jossa myös SEKL oli vuokralaisena. Parantumaton Wittgenstein-fani, arkiston silloinen toiminnanjohtaja ja 1960-luvulla Mainos-Television elokuvapolitiikan luonut, edesmennyt Seppo Huhtala luennoi "loogisfilosofisista" aiheista.
Ludwig Wittgenstein (1889-1851) oli varakkaan Karl Wittgensteinin poika. Isä kuoli vuonna 1913. Hän jätti valtavan perinnön, ja Ludwigista tuli muuan Euroopan rikkaimmista miehistä. Hän avusti anonyymisti itävaltalaisia taiteilijoita ja kirjailijoita, muun muassa Rainer Maria Rilkeä, jonka herkkiä säkeitä lainataan edelleen.
Jälleen täytyy muistuttaa, että itävaltalainen kulttuuri ja tiede kukoistivat laajasti viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Rilken lisäksi näkyviä taiteilijapersooonia olivat säveltäjä Schönberg, psykiatri Freud, kirjailijat Brod ja Musil, joista jälkimmäinen kirjoitti hämmästyttävän "Mies vailla ominaisuuksia" -teoksen. Elokuvan alueelta voimme mainita Billy Wilderin, Josef von Sternbergin, Otto Premingerin. He siirtyivät äänielokuvan läpimurron ja Hitlerin valtaantulon jälkeen Hollywoodiin.
================================================================================================
Ludwig Wittgenstein opiskeli Cambridgessä, mutta oleskeli pitkiä aikoja vuonna 1914 Norjassa. Hän liittyi myös itävaltalais-unkarilaiseen armeijaan ensimmäisen mailmansodan puhjettua. Noihin aikoihin Ludwig tutki niin Tolstoita kuin Dostojevskia. Itävaltalaisnuorukainen luki moneen kertana Dostojevskin "Karamazovin veljekset", ja tuon kirjallisen kokemuksen on sanottu vaikuttaneen "Tractatuksen" syntyyn.
Ennen Cambridgen professuuria Wittgenstein luennoi opettajainvalmistuslaitoksessa Wienissä, työskenteli puutarhurina luostarissa ja sai palkkaa opettajan toimesta Trattenbachin koulussa. Samoihin aikoihin hän alkoi viimeistellä filosofisia teoksiaan. Wittgenstein eli eristyksessä Itävallan maaseudulla, mutta palasi vuonna 1929 Cambridgen yliopistoon. Matka ei päättynyt tähän.
Wittgensteinin vaiheista tiedetään, että hän koki järkytyksenä Itävallan liittämisen Saksaan (Anschluss). Kukapa itävaltalaisista intellektuelleista ja taiteilijoista ei olisi kokenut samoja tuntemuksia. Billy Wilder totesi kerran, että Anschluss lopetti Itävallan kulttuurin suuruuden ajan.
Ludwig Wittgesteinin rakkaus Norjaan ei hiipunut, sillä hän oleskeli jälleen vuonojen maassa. Tämä episodi tuodaan hyvin esille myös Derrek Jarmanin Wittgenstein-elokuvassa (Norjaan Wittgenstein palasi vielä vähän ennen kuolemaansa). Wittgenstein sai lopulta vuonna 1939 filosofian professuurin Cambridgessä, mutta "rauhaton sielu" pakotti hänet tekemään matkoja - 1930-luvun lopulla filosofi vieraili niin Moskovassa kuin Berliinissä.
Derek Jarmanin elokuvasovituksesta käy hyvin ilmi Ludwig Wittgensteinin elämänvaiheiden koko kirjo, ja koska on kysymys näytelmäelokuvasta, niin ohjaajan on täytynyt panostaa myös ihmissuhtesiin. Hermine, Ludwigin sisar, ei nouse niin tärkeään rooliin elokuvassa kuin odottaisi. Herminehan kuoli ennen veljeään. Ludwig kuvasi sisarensa poismenoa suureksi menetykseksi, "suuremmaksi kuin olisin koskaan voinut ajatella". "Tractatuksessa" Ludwig toteaakin: "Kuolema ei ole tapahtuma elämässä, me emme elä kokeaksemme kuoleman." Hän uskoi, että elämällämme ei ole loppua samalla tavalla kuin näkökentällämme ei ole rajoitteita.
Wittgenstein hämmensi 1930-luvulla myös Suomen ehkä kansainvälisesti tunnetuimman filosofin Georg Henrik von Wrightin ajattelutapaa. Hän oli kuunnellut nuorena tutkijana itävaltalaisen luentoja Cambridgen yliopistossa. Luennoilla oli kysymys Wittgensteinin yrityksestä johdattaa kuuntelijat matematiikan filosofiaan.
Von Wright kertoo kirjassaan "Tieto ja ymmärrys" (1999): "Luennosta käsitin tuskin mitään. Mutta luennoitsija teki minuun valtavan vaikutuksen." Ludwig Wittgenstein hoiti Cambridgen yliopiston professorin oppituolia vuosina 1939-1951. Suomalaisesta von Wrightistä tuli joksikin aikaan Wittgensteinin oppituolin seuraaja.
================================================================================================
Derek Jarmanin elokuva osoittaa hiukan monimutkaisellakin tavalla, että Ludwig Wittgenstein oli loogikko, joka yritti järkeillä maailmaan järkeä. Wittgenstein on sanonut, että "logiikan kristallinkirkkaus ei ollut selvinnyt minulle, vaan se oli vaatimus." Vaikka voin Wright tunnustaa Wittgensteinin suuren merkityksen filosofisen ajattelunsa perustan rakentajana, niin suomalainen ei kuitenkaan vanno kokonaan itävaltalaisen nimeen.
Derek Jarmanin elokuvasta saa saman käsityksen kuin Georg Henrik von Wrightin täsmennyksestä, että filosofia kukoistaa epäselvyyden, sekaannuksen ja kriisin hämärällä alueella, jotka "normaalitilassaan" eivät hämmennä harjoittajiaan tai aiheuta epävakaisuutta intellektuaalisessa ympäristössä. Derek Jarman pyrki elokuvallaan selventämään tätä epävakaisuuden ja sekaannuksen tilaa.
================================================================================================

Derek Jarman (s. 1942) opiskeli nuorena maalaustaidetta King´s Collegen taidekoulussa. Tämä varhainen opiskelujakso muokkasi tulevan elokuvaohjaajan estetiikan. Samalla opiskelu antoi Jarmanille kimmokkeen tutkia historiaa ja kulttuuriperintöä. Hän totesi kerran, että taide on sähkökipinä yksityisen ja julkisen elämän välissä. Jarman katsoi historiaa gay-miehen näkökulmasta. Ludvig Wittgenstein tarina oli Jarmanille myös kiehtova aihe henkilökohtaisen seksuaalisen suuntautumisen tähden.
Wittgenstein-elokuvan näyttämöllepanossa korostuvat mustat taustat (viite teatteriin), joita vasten näyttelijät toimivat. He puhuvat kirjallisuuskriitikko Tony Engletonin kirjoittamia vuorosanoja, jotka Jarman kirjoitti uudelleen kuvausten aikana. Walesilainen näyttelijä Karl Johnson on kuin syntynyt Lydwig Wittgensteiniksi.
Derek Jarmanin Wittgenstein ei ole missään katsontokannassa tavanomainen elämänkertaelokuva, vaikka sen tapahtumat pääpiirteissään perustuvat faktoihin. Se ei ole siis samanlainen elokuva kuin esimerkiksi Richard Attenboroughin samoihin aikoihin valmistunut Chaplin, ulkokohtainen kirjaus elokuvataiteen suurimman koomikon elämästä ja taiteesta.
Derek Jarman nostaa lavastuksien huimalla estetiikalla itävaltalaisen filosofin tarinan "elämän näyttämölle". Jarmanin visuaalista ratkaisua voi pitää teatraalisena, mutta tästä ei ole välttämättä kysymys. Jarman hahmottaa studiolähteisellä elokuvallisella jäsentelyllä itävaltalaisfilosofin elämän ja ajattelun angstin. Tämä tapahtuu lavastusten lisäksi pukujen ja pienten näytelmäkappaleiden avulla.
Tulee mieleen Jean Cocteaun (1889-1963) käsitys "elokuvan ja teatterin suhteesta". Hän totesi, että teatteri ja elokuva kääntävät toisilleen selkänsä, mutta silti ne voivat tukea toisiaan. Cocteaun mielestä "teatraalisuus" on kuin kaupanpäällinen ja saa siitä oikeutuksensa.
Derek Jarman pyrki elokuvassaan filosofin elämäkerran tiivistämiseen ja kristallisoimiseen. Kun Cocteaulla ohjaajan katse sulautuu kameran objektiiviin, niin Jarmanilla katse liukuu kuvatun historiallisen henkilön kokemusmaailmaan ja elämän käänteisiin. Samoina aikoina hätkähdyttäviä elokuvia tehnyt englantilainen abstraktisti Peter Greenaway halusi "lihallistaa elokuvallisen tilan".
Derek Jarman liikkui Wittgensteinissa sisäistyneesti studiolavasteiden "näyttämöllä", mutta Greenaway piirsi ja kirjoitti "sylkakynä-runoilijan" tavoin kameralla visuaalisia koukeroita filmin pinnalle. Jarmania kiinnosti enemmän ihminen kaikessa alastomuudessaan, kun absurdi ja eroottinen visualisti Peter Greenaway peilikuvasi elokuvissaan elämän makabeereja ilmiöitä (mm. Kokki, varas, vaimo, rakastaja, Piirtäjän sopimus, Prosperon kirjat).
Derek Jarmanille elokuvataide oli henkilökohtainen ja poliittinen pelikenttä, johon täsmentyi kuvataiteilijan esteettisiä tavoitteita. Jarman kutsui itseään traditionalistiksi, vaikka hänen elokuvansa olivat teemoiltaan ja poliittisilta näkemyksiltään radikaaleja (Wittgensteinin ohella merkittäviä olivat 1980- ja 1990-lukujen teokset Caravaggio, War Requiem, Edward II, Blue).
Derek Jarman kuten Greenaway ohjasivat luojan kiitos vielä aikana, jolloin vaikeat taiteelliset elokuvatkin saivat rahoitusta. Ja Wittgenstein-elokuvaa ohjatessaan Jarman oli ollut HIV-positiivinen kuusi vuotta. Hän jaksoi taistella,
ohjata "elämää suuremman" elokuvansa loppuun. Hän jaksoi ohjata samana vuonna - jo näkökykynsä menettäneenä - sinistä väriä hehkuvan testamenttityönsä Bluen. Jarman menehtyi AIDS-komplikaatioihin 1993, vain vajaa vuosi Wittgensteinin julkistamisen jälkeen.
================================================================================================
Tätä artikkelia varten päätin tutustua jälleen Ludwig Wittgensteinin kirjoihin. Tajusin, että loppujen lopuksi filosofi liikkuu ihmisen olemassaolon kirjavassa rihmastossa. Teksteissä on ristiriitaisuuksia ja keskeneräisyyttä, mutta Wittgensteinin ajatus kupruilee kompromissittomana, subjektiivisena ja metafyysisenä. Uskonnolinen vire välähtää hetkittäin, mutta loogikko pysyttelee tarkasti todellisuuden rajoissa. Tai sitten hän avaa uskontoon eettisen näkökulman.
Wittgenstein-tutkijat ovat korostaneet, että loogikko vastusti tunteenomaista suhtautumista uskontoon. Wittgensteinin tekstien yllä leijuu koko ajan vaatimus ajattelun eksaktisuudesta ja ihmisen pyrkimyksestä sisäiseen rehellisyyteen. Onko niin, että elämäntapaamme vaanivat koko ajan vaarat, joista itsepetos on ilmeinen uhka.
Tämä johtopäätös palautti muistoni Wittgenstein-elokuvan ensi-illan aikaan, jolloin olin lukenut loogikko-filosofin tekstejä. Syvin lama alkoi hivenen helpottaa Suomessa, ja oma tilanteenikin parani - taloudellisesti - kiitos läheisen ihmisen järjestelemän pankkilainan. Olin joutunut takaajana suuriin vaikeuksiin, niin kuin varmasti lukuisa ja lukuisa kohtalotoverini. Eikä takaajaa kohtaan pankeissa armoa tunnettu. Sanottiin suoraan, että ison lehden toimittaja maksaa, vaikka muitakin takaajia löytyi..
Ludvig Wittgensteinin tekstien lukeminen antoi vuonna 1994 voimaa jaksaa. Kun sitten sain tietää, että Ludwig Wittgenstein ryntäsi luentojensa jälkeen elokuviin, pystyin hymyilemään pitkästä aikaa. Ja uskokaa tai älkää - itävaltalainen katsoi westernejä. 

Ei kommentteja: