sunnuntaina, helmikuuta 10, 2013

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET: EPILOGI

Elokuvateatteri Berliinissä: Filmtheater am Friedrichshain















Kajaani lokakuu 11. 10. 2010
Tässä loppuyhteenvedossa palaan ikään kuin alkuun, sillä kouluaikojemme elokuvakerho Kate-Kino täytti 50 vuotta. Minut oli kutsuttu pitämään juhlapuhe ja esittelemään nykyisen kerhon johdon valitsema elokuva Kulta-aika. Tämä tapahtui pikkupakkasessa elävässä Kajaanissa 11.10. 2010. Tulevasta esittelystä ja muusta tekstistä en ole muuttanut mitään: Luis Buñuel (1900-1983) on Calandan kasvatteja. Hänen isänsä oli ensin ammattisotilas, mutta hankki myöhemmin elannon liikemiehenä. Isä oli liberaali intellektuelli. Luisin äiti tuli aristokraattisesta perheestä. Luis kävi jesuiittakoulun, sai käsiinsä Darwinin kirjoja, joista "Lajien synty" avasi nuorukaisen tietoisuuden. Hän opiskeli muun muassa filosofiaa Madridin yliopistossa ja ystävystyi Salvador Dalin kanssa. Elokuva vei Luisin, kun hän matkusti 1923 Pariisiin, toimi Jean Epstenin apulaisena ja katsoi Abel Gancen elokuvia. Pariisista muodostui nuoren Luisin kohtalo, sillä etenkin kirjailijat ylistivät Buñuelin ensimmäisiä elokuvia.
Espanjalaisohjaajan ensimmäiset kolme elokuvaa - Salvador Dalin kanssa tehdyt surrealistiset Andalusialainen koira ja Kulta-aika sekä ankara dokumentaarinen Las Hurdes loivat neljän vuoden aikana Luis Buñuelin maineen, joka ei ole laantunut. Kaikki odottivat noiden kolmen ensimmäisen elokuvan jälkeen Buñuelilta uusia yllättäviä ja shokeeravia teoksia, mutta hän vaikeni ohjaajana lähes kahdeksitoista vuodeksi.
Buñuel reissasi Espanjan ja Ranskan väliä, toimi apulaisohjaajana Pariisissa, konsultoi elokuvafirmaa Espanjassa, käväisi Hollywoodissa, hoiti Warnerin elokuvien dubbauksia, toimi New Yorkin Museum of Modern Arts´ssa kunnes matkusti 1947 Meksikoon. Luis Buñuelin kolmas meksikolainen elokuva Los Olvidados - Säälikää heitä (1950 oli sensaatio Cannesin vuoden 1951 filmifestivaaleilla. Anarkisti oli palannut, palannut suoraan Mexico Cityn koyhälistökorttelin rankkaan todellisuuteen.
Luis Buñuelin tyylistä ja tarkoitusperistä on liikkunut maailmalla eri vuosikymmeninä erilaisia lausuntoja ja teorioita. Kuten Durgnatin kirjasta voi arvailla, ohjaajaa pidettiin makabeerina runoilija-showmiehenä, yllättäjänä, sadistina, herrasmies-paholaisena, markiisi de Saden hengenheimolaisena, anarkisti-marxistina ja niin edelleen.
Nuori Luis Buñuel kuului surrrealistien liikkeeseen (surrealismi syntyi 1910-luvulla Ranskassa, sille olivat ominaisia unenomaiset, iraationaaliset tapahtumat). Buñuel erosi liikkeestä 1932 - ilmeisesti poliittisista syistä. Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alussa Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti päätti toimia. Hän kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit". Buñuel sai tuta vihaamansa porvarillisen virkakoneiston toimista. Myöhemmin hän oli ei-toivottu henkilö kotimaassan. Tosin hän pääsi ohjaamaan 1960-luvun vaihteessa Espanjaan Viridianansa, hallituksen siunauksella, mutta kun elokuva julkaistiin, Francon hallinto kielsi sen.
Kulta-aika oli Bunuelin ensimmäinen pitkä elokuva. Se oli ensimmäisiä hullun rakkauden kuvauksia. Aikanaan Henry Miller ylisti elokuvaa teoksena, jossa olemme rajalla, tuonpuoleisen  rajalla. Bunuelin tarkoituksena saattoi olla halu luoda jonkinalinen vastine Sigmund Freudin opeille meidän tiedostamattoman kerroksen toiminnasta.

ELOKUVAKULTTUURIN PUOLESTA

Lainaan tähän loppuun Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlien jälkeen kirjoittamani kommentin: Kate-Kinon 50-vuotisjuhlat eivät ole huuhtoutuneet mielestäni. Täytyy jälleen todeta, että jossakin Suomessa tehdään vielä ansiokasta elokuvakultuurityötä. Valtakunnallisesti tärkeän, maamme vanhimman toimivan elokuvakerhon juhlasta ja toiminnasta olisi voitu aivan hyvin tehdä juttu Helsingin Sanomiin, mutta lehden kulttuurisivuilla siitä ei kukaan ollut kiinostunut.
En tiedä tarkkaan, toimiiko Suomessa kymmenen vai viisikymmentä elokuvakerhoa, mutta lukumäärä supistui 1980-luvun aikana. VHS ja myöhemmin DVD siirsivät katselua yhä enemmän kotiin, ja elokuvakerhoissa saavutettava hyvän elokuvan kollektiivinen katsomiskokemus väheni. Se on valitettavaa, sillä elokuvakerho on aina ollut myös sosiaalinen tapahtuma.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen tekee loistavaa työtä kaupungissa. Kerho onkin innokkaan aktiivin sydämen asia, mutta Kajaanissa myös kerhon hallitus on vahvasti mukana suunnittelemassa toimintaa ja ohjelmistoja. Kajaanin juhlien aikana nousi esille ikuisuuskysymys: Miksi Kava (ent. elokuva-arkisto) ei saa hankittua kopioita ja oikeuksia merkittäville klassikkofilmeille, joita kerhot voisivat esittää sarjoissaan?
Kajaanin juhlien aikana luettiin postuumina aikaisemman puheenjohtajan, teologin ja filosofin, lehtori Hannu Kallion puhe. Hän oli pitänyt sen 1996 elokuvakerhon toimintaa esittelevän näyttelyn avajaisissa Kajaanin pääkirjastolla. En malta olla lainaamatta puhetta, sillä siihen kiteytyivät kaikki se ajatusmaailma, ne tavoitteet ja pyrkimykset, jotka olen tuntenut oikeiksi vuosikymmeninä elokuvan harrastukseni ja työni aikana.
Näin Kallio muun muassa:
"Eksymättä mihinkään esteettis-filosofisiin teoretisointeihin totean lyhyesti, että elokuva parhaimmillaan muun laatutaiteen tavoin, auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään elämäämme. Platonilaisittain voisi ehkä ajatella, että se auttaa meitä partisipoitumaan, olemaan osallisia esim. kauneuden maailmassa, ja kaiken taustana tai pohjalla olevista elämän ideaalisista perusmerkityksistä, jos tuollaisia merkityksiä yleensä on. Se saattaa aikaansaada myös jonkinlaisen katharsis-kokemuksen, sisäisen puhdistumiselämyksen, joka vaikutus jo Aristoteleen mukaan erityisesti tragedialla on."
Kajaanin elokuvakerhon ohjelmistoon aina yhtä Bergmania vaatinut Kallio puhui elokuvataiteesta, joka viittaa ikään kuin ulkopuolellemme, yleiseen yksityisessä ja väläyttelee asioiden mahdollisia merkityksiä. Kallion mukaan "elämän kokoisena" se ikään kuin suoraan kolahtaa eksistenssiimme, sanoo tärkeää tässä ja nyt.
Kallio jatkaa osuvasti: "Vaikka elokuvassa alan harrastajaa voi usein formalistisesti viehättää jo sen esteettinen muoto, viime kädessä se, niin kuin kaikki korkeatasoinen taide, kokonais-sisällöllisesti koskettaa inhimillisen olemassaolomme perustuksia. Se räjähtävä riemullisuus ja anarkismi, joka on nähtävissä vaikkapa Billy Wilderin komedioissa, se huikaiseva kauneus, syvä traagisuus ja historian tunto, jota ilmentävät esim. Luchino Viscontin teokset "Senso", "Tiikerikissa" ja "Kuolema Venetsiassa" tai se suorastaan piinallinen sielunelämän syväporaus, jota koetaan Ingmar Bergmanin elokuvissa, on kaikki sekä "elämää suurempaa" että "elämän kokoista".
Niin, edesmennyt Hannu Kallio tiivistää vielä: Se on jotakin luovuttamattoman tärkeää, aidosti ja syvältä inhimillistä olemassa oloamme koskettavaa".
 (Sarja jatkuu uudenlaisena ensi viikolla)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Bunuelilta on jäänyt mieleen Tämä intohimon hämärä kohde, joka Elonetin mukaan esitettiin TV1:llä vuonna 2000. Saisivat uusia.