lauantaina, elokuuta 18, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 142

Short Cuts - oikopolkuja (Short Cuts, USA 1993) ohjaus: Robert Altman, käsikirjoitus: Altman ja Frank Barhydt - Raymond Carverin novelleista, kuvaus: Walt Lloyd, musiikki: Mark Isham, pääosissa: Andie MacDowell (Ann Finnigan), Bruce Davison (Howard Finnigan), Jack Lemmon (Paul Finnigan), Matthew Modine ( tri Ralph Wyman), Julianna Moore (Marian Wyman), Anne Archer (Claire Kane), Fred Ward (Stuart Kane), Jennifer Jason Leigh (Lois Kaiser), Chris Penn (Jerry Kaiser), Robert Downey Jr ((Bill Bush), Madeleine Stowe (Sheri Shepard), Tim Robbins (Gene Shepard) sekä Lily Tomlin, Tom Waits,, Frances McDormand, Peter Gallagher ja Lori Singer. Tuotanto - oikopolkuja: Cary Brokaw/ Avenue Entertainment/Fine Line Pictures/Spelling Films.

Näimme 29.7. 1994 Gloria-teatterin kankaalla elämän koko kirjan vaihtuvissa väreissä, kuin kaleidoskooppia olisi katsellut. Robert Altmanin ehkä rikkaimman ja monikudoksisemman elokuvan kohdalla palaan novellimaisesti hiukan yli 17 vuoden takaisiin tv-hetkiin. Kertoja on nuorin poikani ja tapahtumapaikka poikien huone Kauniaisten Koivuhovissa: "Olimme katsoneet isän kanssa kaikki kevään Mestareiden liigan tv-pelit huoneessani. Isä tuli aina hiukan vaille yhdeksän huoneeseeni muutaman olutpullon kanssa. Suljimme oven, jotta äiti ja sisareni saisivat tuijottaa rauhassa olohuoneessa tv-ohjelmia. Vanhempi veljeni ja sisareni olivat muuttaneet jo kotoa. Isä kirjoitti koko ajan juttuja töissä - ja kotona yleensä aikaisin aamulla. Hän laati lehteen elokuvakritiikkejä ja tv-arvioita. Hän kirjoitti Triumph-koneella, jo kolmekymmentä vuotta. Tapansa mukaan hän kiikutti kahdeksan jälkeen jutut toimitukseen, viimeisteli ne siellä ja ajoi sitten pyörällä Pasilaan, katsomaan elokuvia. Ei ollut vielä internetyhteyksiä ja sähköpostia, mutta sellaisista oli keskusteltu lehdessä.
Nyt ovi avautui. Istuin selin kirjoituspöydän ääressä. Pöytä vei huoneesta hyvin paljon tilaa. Se oli suuri, isoisän perintökirjoituspöytä. Sen pinnalle oli hyvä laskea lehtipinot ja iso leikekirja. Kun isä tuli kaljapulloineen huoneeseen, olin juuri liimaamassa arvostelua Robert Altmanin ohjaamasta Carver-elokuvasta Short Cuts - oikopolkuja.
Isä istui sängylleni ja avasi olutpullon. Televisioni sijaitsi lattialla lähellä sänkyä. Luin arvostelun otsakkeen ennen kuin leikkasin sen lehdestä: "Carverin runot ovat novellien tapaan valtava elämän valtaus, vaikka hän saattaa kirjoittaa meitä oudoksuttavasti - vaikka kengästä."
Isä puhuu Raymond Carverin mestarillisesta kyvystä niukkaan ilmaisuun. "Näyttäisi kuitenkin, että juuri arjen arkisuus ja rosoisuus innostavat kirjailijan filosofisiin pohdintoihin tavalla, jota lukija ei heti huomaa. Carverilla asiat ovat elämästä kumpuavia asioita, ja oppi-isänsä Tshehovin tavoin Carver löytää läheisyyden ja energian elämän marginaaleista.
Isäni arvostelu jatkuu "Tämän kaiken carverismin veteraani Robert Altman on siirtänyt hämmästyttävän eloisasti valkokankaalle, mutta ei kai se ole uutta, jos muistamme Altmanin tuotannon aikaisemmat helmet MASH (1970), McCabe ja Mrd. Miller (1971), Pitkät jäähyväiset (1973), California Split (1974), Nashville (1975), Kolme naista (1977), Hulluna rakkaudesta (1985) ja Vincent ja Thoe (1990)."
Isäni ääni ikään kuin kantautui perille selkeänä ja määrätietoisena tuota kritiikkiä lukiessani. Ihmettelin, miten hän oli jaksanut katsella kaiket päivät elokuvia ja kirjoittaa vielä arvosteluja lehteen, miten hän oli ehtinyt lukea illalla vielä kirjoja. Niin ja viedä meitä lapsia harrastuksiin, ja istua vielä kapakassa.
Isä oli kerran todennut, että se oli päivärutiinin organisointia, ja ratkaiseva tekijä oli kyky nousta aamulla aikaisin. Epäilemättä asenteeni alkoi muuttua, mitä enemmän ikää karttui. Aloin ymmärtää, että isälläni oli jokin tärkeä tehtävä, joka luontui katsojien hyväksi. En osannut sanoa, arvostiko hän itse tätä tehtäväänsä.
Painan leikekirjan kiinni ja käännyn tuolilla. Isä on kotivaatteissa, lököttävissä mustissa puuvillahousuissa ja valkoisessa T-paidassa. Tiedän, että hänellä on valkoinen Marlboro-aski housun taskussa. Hän käy välillä tupakalla terassilla. Ainakin juuri ennen matsin alkua ja sitten puoliajalla.
Hän ei ole vielä ikääntyneen näköinen, mutta alakuloinenkin omalla tavallaan, hiljainenkin, ei sellainen silmiltään utelias, loistava, kun silloin vuosia sitten, kun hän luki meille iltaisin satuja. Tiitiäisen satupuuta, Babaria, Melukylän joulua ja Herra Huuta hän luki mielellään, Herra Huuta usein montakin kertaa, koska isän tapa näytellä elävästi repliikit kiehtoi meitä lapsia.
Virittäessäni kanavan Ykköselle ajattelen kysyä, miten isä ehti hoitaa vielä meitä lapsia ja eläytyä asioihimme, viedä harrastuksiin, toimia junnujoukkueen johtajana. Ehkä hän vastaisi: ´Se on sitä elämän hallintaa.´ Mutta viime kuukausina olin huomannut, että isän voimat ehtyvät, vaikka hän on pari vuotta yli viidenkymmenen. Olen myös kuullut isäni puhuvan joskus puhelimessa, että hän hellittää tahtia. Ehkä isä alkaa kypsyä työhönsä. Mutta isä ei puhunut koskaan minulle väsymyksestään. Sellaista on elämä, että vasta myöhemmin lapsi kuulee jos kuulee syistä ja seurauksista, tajuaa faktat, ymmärtää mistä tuo kasvojen alakuloinen ilme johtui. Ei se aiheudu vain töiden paineista ja ikääntymisestä.
Lähetys alkoi. Sorainen ja Keke aloittivat studiossa, tuo kisastudion vaaleaverikkö-juontaja ja brittivalmentaja, joka saapui Suomeen Englannin Newcastlesta, pelasi ensin eri seuroissa ja ryhtyi sitten käskyttäjäksi. Studiossa puhutaan tulevasta matsista. Jännitetään, miten Jari Litmanen nyt selviäisi. Mestaruuskamppailun ensimmäisessä osaottelussa Litti oli varmistanut voiton Ajaxille, mutta nyt huhuttiin, että Litti oli kuumeessa tai hänellä oli hengitysvaikeuksia.
Otan leikekirjan, avaan sen Short Cuts -elokuvan arvostelun kohdalta ja näytän sivua isälle. Hän naurahtaa, hiukan nolostuu isosta artikkelista, joka oli painettu lehteen. ´Tässä on sitten tulos, eräs tulos siitä päätöksestä, jonka tein viistoistavuotiaana.´
´Niin, ei sitä ole tarvinnut katua", vastaan ymmärtämättä mitä sillä tarkoitin.´
Puhumme vielä hetken arvostelijan tehtävästä. Isä näkee sen siltana taideteoksen ja katsojan välillä, elokuvakatsojan tiedon lähteenä, innostuksen avaajana. Hän puhuu aina taideteoksesta, elokuvasta, ei koskaan populaarikulttuurista.
Nostelen vähän jalkojani. Isä vetää henkeä ja livauttaa suuhun pitkän huikan. Yhtäkkiä isä puhkeaa itkuun. Sitten hän pyyhkii kyyneleet ja ryhdistäytyy. Olen ymmärtäväni isän katseesta, että äskeinen purkaus liittyy jotenkin hänen rahahuoliinsa. Niihinkö vain? Eikö isä ole onnellinen, eikö tyytyväinen?
Joukkueet tulevat kentälle ja siirtyvät riviin keskiympyrän kohdalle. Tv-kuva näyttää katsomon kohinan, kannustushuudot, paukut, torvien törähdykset, ja sitten kamera löytää Ajaxin suomalaisen mestarin ja maalitykin, ihanteeni Litin, joka ottaa paikallaan juoksuaskelia ja sutaisee takaa hiuksiaan.
Ennen kuin joukkueet juoksevat omille puolilleen ja erotuomari viheltää pelin alkuun luen leikekirjasta Short Cutsin arvostelun ydinkohdan. "Altmanin elokuvaa katsoo kuin katsoisi yli kolme tuntia sävyjään alati muuttavaa kaleidoskooppia. Kuollutta kohtaa tuskin löytyy ja ihmisuhteiden dramaturgia saa ylleen jännitteitä, joiden alta paljastuu yllätyksiä, mutta vaikka Altman kirjailija Carveria lainaten saattaisi viitata lapsuuteen, puhua isäsuhteesta tai kertoa elämän kovuudesta, hän tekee sen tuntien syvää empatiaa henkilöitä kohtaan ."
Isä menee tupakalle. Huomaan lehtileikkeen taakse liimatun pienen lapun, johon isä on kirjoittanut Carverin ajatuksen:

"And did you get what
you wanted from this life, even so?
I did.
And what did you want?
To call myself beloved, to feel myself
beloved on the earth.
Kahden tunnin jälkeen tiedämme, että Ajax voittaa Mestareiden liigan. Nousemme pystyyn ja lyömme käsiämme yhteen, taputamme Ajaxin pelaajien helliessä pokaalia. ´Joskus mietin´, isä sanoo ennen kuin siirtyy nukkumaan huoneestani, "että meidät yhdisti kiinteäksi kaksikoksi jalkapallo, niin se vain on. Ymmärrä silti, että joku hetki voi muuttaa elämän tutut kuviot, että joka päivä on kohdattava totuus, tuijotettava sitä suoraan silmiin.´´

===========================================================================
Le Monden arvostelija totesi Robert Altmanin elokuvasta, että saattaa tuntua kuin se ei loppuisi koskaan. Me vain istumme seuraamassa kymmenen perheen elämää, mutta emme opi tuntemaan heitä. Suuntaamme vain silmämme heidän elämänsä pettymyksiin ja intiimeihin petoksiin. Tunnistamme heidän ammattejaan, joita ovat moottoripyöräpoliisi (Robbins), tv-uutisankkuri (Davison), lääkäri (Modine), työtön myyntimies (Ward), klovni (Archer), seksipuhelinpalvelija (Leigh), tarjoilijatar (Tomlin) jne.
Miten uskomattoman luontevasti Robert Altman ratkaisee kerronnassa siirtymät ja vaihdokset. Hän ei tarvitse tapahtumia selittävää kertojan ääntä. Walt Loydin melkein dokumentaarinen kuvaustyö on ensiluokkaista, samoin leikkaajan osuus jälkitutannossa.
Mainitsen vielä, että Short Cuts - Oikopolkuja ei ole yhtä poliittinen elokuvatyö kuin Altmanin 1970-luvun Nashville, tuo "freskomainen Americana", jonka ihmiskohtalot kiertyivät kantrimusiikin ympärille. Nyt Altman tyytyy ironisiin viittauksiin - kuten myrkkyaineita yöllä ruiskuttava helikopteri tai Los Angelesin maankuoren järistys. Valpas katsoja tajuaa, että ohjaaja tarkoittaa luontoa, joka varoittaa meitä ongelmiimme käpertyneitä ihmisiä.
Short Cuts - oikopolkuja on seestynyttä, mutta itsestäänselvää Altmania. Monisyisen ihmiskuvauksen takana on vähemmän surumielisyyttä kuin Carverilla tai hänen oppi-isällään Tshehovilla. Silti elokuvan pohjavireIssä värisee tragedia. Vaikka elokuvassa soivat menettämisen sävelet, niin lopulta on kysymys hengissä selviytymisen onnesta. Kirjoitin tuossa pojan leikekirjaan dokumentoiman ensi-ilta-arvostelun lopussa: "Los Angeles herää uuteen aamuun, maapallo pyörii, sitä suurta pamausta ei tulekaan."

Ei kommentteja: