perjantaina, syyskuuta 28, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 148

Isä meidän (Suomi 1993) ohjaus ja käsikirjoitus: Veikko Aaltonen, kuvaus: Olavi Tuomi, musiikki: Mauri Sumén, pääosissa: Hannu Kivioja, Martti Katajisto, Elina Hurme ja Heikki Kujanpää. Tuotanto: Villealfa.

Isä meidänon Veikko Aaltosen "se suuri" elokuva. Se on järkyttävä suomalaisen arjen tragedia, ehkä se vaikuttavin aiheen paalutus sitten 1970-luvun alun Mikko Niskasen Kahdeksan surman luodin.
Veikko Aaltonen (s. 1955) sai kehittyä Aki Kaurismäen Villealfan suojissa. Aaltosen ensimmäiset pitkänelokuvan ohjaustyöt olivat Tilinteko (1987) ja Tuhlaajapoika (1992). Jälkimmäisen, äärimmäisen rankan elokuvan pääosissa loistavat Hannu Kivioja ja Esko Salminen. Kypsän esikoiselokuvan Tilinteon postiryöstäjäkaksikkoa esittävät vakuuttavasti Juhani Niemelä ja Esko Nikkari.
Kuitenkin vasta Isä meidän osoitti, että suomalaisen elokuvan mestariteosten parnassolle on saatu uusi teos. Niin vaikuttava, niin koskettava, niin puhutteleva, että ainakin jokainen isä ja kasvatustehtäväänsä jollakin tavalla hoitanut ja omaa komplisoitunutta isä-suhdetta elänyt mies ei voi katsoa Aaltosen elokuvaa ilman kyyneliä.
Isä meidän on hiottua ja hallittua mustavalkoista elokuvaa. Elokuvassa välähtävät dantelaisesti "tuli ja helvetti". Aaltonen kuvaa isän ja pojan tilintekoa. Aaltonen väittää, että pojan täytyy ryhtyä sellaiseen jossakin elämän vaiheessa. Muuten isien pahat teot toistuvat sukupolvesta toiseen.
Hannu Kivioja on poika Juhani, joka palaa kotiin meriltä parinkymmenen poissaolon jälkeen. Juhani tupsahtaa autioituneelle kotitilalle. Vanha, sairas isä (Martti Katajisto) viruu kunnalliskodissa. Juhani aikoo tuoda isänsä takaisin kotiin. Ehkä Juhani on itsekäs, mutta hän haluaa kohdata menneisyyden vielä kerran isänsä kanssa. Juhani ei halua antaa anteeksi. Maatilan heinissä virisi kerran pojan pelko. Siksikö täytyi lähteä pois, merille, koska isä oli väkivaltainen?
Isän kanssa suoritettavan tilinteon aikana Juhani tapaa naapurin uuden pariskunnan, Rantaset, jotka pitävät hevosia. Isäntä Aarne Armas (Heikki Kujanpää) on alkoholisti, mutta emäntä Marja (Elina Hurme) pitää huushollia kasassa. Rantasten tytär (Aino Aaltonen) on uppoutunut nukkien maailmaan. Juhani aikoo ostaa hevosen Rantasilta ja pyytää Marja tanssiin. Ohjaaja Aaltonen vihjaa, että siitä voisi alkaa katkeran Juhanin uusi elämä.
================================================================================================
Kirjoitin kriitikissäni 23.10. 1993, että Veikko Aaltonen on tehnyt raastavan kauniin mustavalkoisen elokuvan, jonka tinkimättömän tiheitä kohtauksia siunaa ohjauksen sisäistynyt taju ja voima. "Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän." Korostin Ola Tuomen kuvausta, jossa suomalainen maaseutu saa uskomattoman pakottamattoman, avaran ja suuren läsnäolon. En epäillyt kehua Mauri Suménin musiikkia, joka johdattelee tapahtumia kohti rajua purkausta. Lisäsin, että kaikki näyttelijät ovat erinomaisia.
Nyt täytyy vielä lainata vuoden 1993 kritiikkiä, koska se lunastaa Veikko Aaltosen elokuvan oikeutuksen sarjassani: "Isä meidän on uuden kotimaisen elokuvan mestariteos. Näen sen liittyvän suvereenisella, kouraisevalla tavalla niiden todellisuustajuisten ja maaseutuhakuisten elokuvien ketjuun, jonka toisesta päästä keriytyvät Nyrki Tapiovaaran Miehen tie, Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä, Matti Kassilan Elokuu ja tietenkin Kahdeksan surmanluotia ja Risto Jarvan Yhden miehen sota. Puhuin myös venäläisestä Andrei Tarkovskista, jonka kuvastojen jälkiä Veikko Aaltosen elokuvassa voi nähdä. Etenkin ajan ja paikan käsittely viittaa Aaltosella Tarkovskiin.
Tohtori ja elokuvakriitikko Jarmo Valkola tiivistää osuvasti tarkovskilaisuuden: "Tarkovski saavuttaa elokuvissaan esteettisen orkestraation, joka koetaan sensorismotoristisella tasolla lähinnä tilan lävitse suuntautuvan jatkuvan kameranliikkeen sävyttämänä. Tarkovski tutkii näin ajan todellista rakennetta." (Katseen visiot, 1992). Sama koskee Isä meidän -elokuvan pojan ja isän kohtaamista maaseututilalla. Kysymys on kahden eri ikäpolvea edustavan miehen välien selvittelyn realiteetista, johon katsoja luo omat mielikuvansa.
Isä meidän-elokuvan jälkeen Veikko Aaltonen oli uransa huipulla. Valitettavasti kansainvälinen yhteistuotanto Seasick (1996) epäonnistui. Aaltosen seuraava ohjaustyö Rakkaudella, Maire (1999) oli jälleen mestarillista suomalaista elokuvaa. Aaltonen on myös siinä mielessä monipuolinen ohjaaja, että hän on jakanut aikansa niin elokuvan kuin televison kesken. Tv-sarjat Uuudisraivaaja, Harvoin tarjolla ja Helppo elämä ovat kunnoitettavia töitä. Dokumentti Maa (2001) on kuin Isä meidän -elokuvan täydennysosa.
================================================================================================
Isä meidän -elokuva sai ensi-iltansa 4.6. 1993, Illusionissa. Miksi särjen kronologisen etenemisen ja ajoitan elokuvan helmikuun 24 päivän iltaan, vuonna 1997. Syystä, että Aaltosen elokuvaan liittyy pari muistoa.
Tietysti täytyy puhua ensin Martti Katajistosta (1926-2000), Suomen Kansallisteatterin näyttelijästä, joka otti vastaan säästeliäästi elokuvarooleja. Helsinkiin tultuani 1960-luvun puolivälissä sain tavata Katajiston. Uuden Suomen kriitikko esitteli meidät. Katajisto oli se Valentin Vaalan 1948 valmistuneen Ihmiset suviyössä -elokuvan unohtumaton vaaleahiuksinen Nokia, jonka puukko heilahtaa kesäisessä suomalaisessa maalaismaisemassa. Ja Katajiston olin jo nähnyt 1950-luvun lopulla Kansallisessa, kun sain käydä lomalla Helsingissä ja seurata irlantilaisen neron Samuel Beckettin absurdia Leikin loppua.
Toinen tärkeä taiteilija oli Isä meidän -elokuvan kuvaaja Olavi Tuomi, nyt Katajiston edesmennyt kameran mestari (1932-2006), joka kouliutui ammattiinsa klaffipoikana 1940-luvun lopulla SF:n Liisankadun halleilla. Ola soitteli usein minulle ja haukkui möreällä äänellä elokuva-arvosteluni. Tyynyttyään hän oli jo valmis repäisemään jonkun kehunkin.
Sitten kuin kohtalon sormi olisi osoittanut minua, sillä Ola Tuomi istui muutaman ihmisen kanssa tuona helmikuun iltana 1997 Stokkan kuudennen kerroksen legendaarisessa ravintolassa. Kun katsoin Olan pöytään tapahtui jotakin ihmeellistä...Niin, olen sivunnut noita ja sen jälkeisiä tapahtumia romaanissani "On tähti yössä loistava", jota ei ole vielä julkaistu.

 

Ei kommentteja: