lauantaina, joulukuuta 08, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 158

Tango (Tango, Argentiina-Espanja- Ranska-Sasksa 1998) ohjaus ja käsikirjoitus: Carlos Saura, kuvaus: Vittorio Storaro, leikkaus: Julia Juaniz, musiikki: Lalo Schifrin, pääosissa: Miguel Angel Sola, Cecilia Narova, Mia Maestro. Tuotanto: Alma Ata International Pictures/Argentino Sono Film/Luis A. Scalella. 

Tango on Francon jälkeisen espanjalaisen elokuvan voimaohjaajan Carlos Sauran huikea voitto. Tai otetaanpa hiukan takaisin, sillä kuten Sauran aikaisemmat musiikkiin ja tanssiin liittyvät elokuvat Carmen ja Veren häät, myös Tangossa toistuu sama perustilanne: keräännytään tilaan harjoittelemaan esitystä, joka sitten joskus on valmis.
Tangossa vammautunut, keppiä käyttävä keski-ikäinen tangomestari Mario Suárez (Miguel Angel Solá) tutkii Buenos Airesin kodissaan käsikirjoitusliuskoja, jotka kuuluvat tulevaan kirjaan tai ovat elokuvan materiaalia. Miten vain, mutta Mario saapuu tango-harjoituksiin. Marion setvii elokuvassa omaa tangomestarin historiaansa, omia rakkaussuhteitaan (Cecilia Narova Laurana ja Mia Maestro Elenana) ja omia repiviä ristiriitojaan synnyinmaansa Argentiinaan kanssa. Argentiina on ollut lupaus ja täyttymys, mutta myös häpeä ja kauhistus.
Carlos Sauran elokuvassa miehet keskustelevat ja naiset tanssivat. Kyllä miehetkin asettuvat harjoitustilaan, mutta huippukohdissa punapukuinen tanssijatar kiihdyttää askeleensa kitaran ja hanurin säestyksellä. Rytmi hakkaa, tunnelma kiihtyy, erooottinen lataus kasvaa.
Tango on hyvin maskuliininen. Miehet tässä päättävät ja johtavat, mutta samalla elokuva on täyttä naiseuden poesiaa, fyysistä ja seksuaalista, tangon ympärille kietoutuvaa suurta passiota, johon liitetään katkelmia vanhoista elokuvista, Carlos Gardelin muistosta. Eihän argentiinalaisesta tangosta voi puhua ilman Gardelia (1887/1890-1935), joka oli laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä. Gardellin baritooniin viittaava ääni synnytti lukuisia kolmen minuutin tangoklassikkoja pitkäaikaisen yhteisyökumppaninsa Alfredo de Penan kanssa. Sellaiset ikivihrät tangot kuin "Carlitos", "El Zorral" ja "El Mago" värisyttävät edelleen.
Huomautettakoon, että Virginia Woolfin romaaniin perustuvan Orlandon tekijän Sally Potterin Tangon oppitunti on toinen 1990-luvun kuuluisa elokuva, jossa britttiläinen feministi-ohjaaja esittää sykähdyttävän kunnianosoituksensa musiikille, tanssille ja Argentiinalle - tangolle. Elokuva on Carlos Sauran teokseen verrattuna hyvin henkilökohtainen, voisi sanoa, että Sally Potter tilittää tangon tahdissa sydämensä tuntemuksia.
Tango on italialaisen kuvaajan Vittorio Storaron (1944) ja espanjalaisen ohjaajan Carlos Sauran (1932) visuaalista juhlaa. Jälleen tapaamme storarolaiset punertavat värisävytykset. Kamera liikkuu vaihtuvissa tiloissa, avaa huikean näkökulman muusikoiden ja tanssijoiden työskentelyyn.
Carlos Saura ja Vittorio Storaro nostavat tangotunnelmat kattoon tai heijastava ne taustan peileille, joille kuvastuu herkeämätön eläytymisen dramatiikka. Eikä Saura olisi Saura, jos hän ei toisi tilaan kohtauksia, joissa yksityinen lipuu yleiseen, yksilö liittyy vaatimaan parempaa kollektiivin taisteluhuudoissa.
===============================================================================
Omistan tämän artikkelin kuvaajamestari Vittorio Storarolle, jonka töiden lomassa olen saanut elää aina 1970-luvun vaihteesta. Ne olivat Bernardo Bertoluccin (s. 1940) suuret työt
Fasisti (1970 ja Viimeinen Tango Pariisissa (1973). Jälkimmäisessä elokuvassa olennaista oli Marlon Brandon "neuvot" ja improvisaatiot kuvausten aikana. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on muistuttanut, miten Vittorio Storaron mukanaolo elokuvassa takasi jälleen valon ja varjon loistavan käytön.
"Tyhjä huoneisto valaistiin tavalla, joka korosti sitä Bertoluccin termein kohtumaisena tai syntymää edeltävänä tilana ja elokuvan hallitseva kuvasto sai voimakkaita vaikutteita Francis Baconin, jonka tauluja näytetään elokuvan alkutekstien aikana hämmentävistä maalauksista." Muistetaan myös kuriositeettina talvi 1979-1980 Helsingissä, kun karvalakkiin sonnustautunut Storaro loi valojen ja varjojen poesiaa Helsingin Senaatorille kun kuvattiin näyttelijä-ohjaaja Warren Beattyn suurenmoista Punaisia.
Jos Vittorio Storaro kuvasi niin Bertoluccille (muita töitä mm. 1900 I ja II, Luna, Viimeinen keisari, Pikku Buddha, Suojaava taivas), Sauralle, Francis Ford Coppolalle (mm. Osacr Vietnam-odysseiasta Ilmestyskirja. Nyt., One From the Heart, Tucker mies ja unelma, New York Stories), vielä Beattylle (puolinaiseksi jäänyt Dick Tracy on sentään kolorismiltaan, puhuiltaan ja lavastussommitelmiltaan häikäisevä, Bullworth), Alfonso Araulle ((Dare to Love me), niin nuo kolme Saura-elokuvaa Flamenco (1995), Tango ja uudempi Don Giovanni (2009) voisivat olla - ja ovatkin - ohjaajan ja kuvaajan saumattoman, luovan ja näkemyksellisen yhteistyön hedelmiä.
Roomalainen maailmankansalainen Vittorio Storaro oli niin Italian kuvaajien kuin Amerikan kuvaajien liiton jäsen. Hän opiskeli roomalaisessa elokuvakoulussa. Bernardo Bertoluccin ja Storaron ensimmäinen yhteinen elokuva Fasisti oli sensaatio, mutta Marlon Brandon lähes täysin intiimin "paljastuselokuvan" Viimeinen Tango Pariisissa loivat käsitteen Storarosta "valoonkirjoittajana". Ja kamera on kuin "toinen näyttelijä", yhtä tärkeä, yhtä olennainen kuvauspaikalla.
Carlos Sauran ja Vittorio Storaron yhteistyö alkoi 1995 dokumentissa Flamenco. Sitten syntyi Goya (2000), johon palaan vielä tässä sarjassa. Ja omistan tekstini myös edesmenneelle Freddy Kamrasille, joka toi "häirikköfirmansa" kautta niin paljon laatuelokuvaa 1970-luvun lopulla Kasarminkadun Rigolettoon (en unohda Akira Kurosawan Köyhän pikajunan lehdistönäytöstä 27.11.1979), sitten myöhemmin Mikonkadun Bio Cityyn ja Pitkänsillan Hollywoodiin, mutta myös - jotta totuus ei unohtuisi - kaikenlaista halpaa roskaa, jolla Freddy pyrki rahoittamaan maaseutukaupunkeihin levinneen "imperiuminsa. Sekin kaatui kuten moni muu elokuvafirmamme, joka ei kestänyt enää VHS-kasetin invaasiota 1980-luvulla.
Turha kai mainita, että moderneista kuvaajista - cinematographer -Vittorio Storaro kuuluu suosikkeihini. Hänen ohella arvostan suuresti ruotsalaisen Sven Nykvistin, italialaisen Carlo Di Palman, italialaisen Tonino Dell Collin, italialaisen Gianni di Venanzon, italialaisen Giuseppe de Rotunnon, italialaisen Pasqualino di Santisin, ranskalaisen Henri Decean, ranskalainen Nestor Almendrosin, unkarilaisen Janos Kenden, tshekkiläisen Miroslav Ondricekin, saksalaisen Bobby Müllerin, amerikkalaisten John A. Alonzon, Michael Chapmanin, Gordon Willisin ja Michael Ballhausin kädenjälkeä.

1 kommentti:

Liisu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.